Tämä tarina kertoo Hannusta ja hänen huikentelevaisesta äidistään.

Hannu eli lapsuutensa ja nuoruutensa maalla. Hän asui hyvässä ja rakastavassa kodissa. Harmonia loppui isän kuollessa.

Perunkirjoituksiin tuli paljon sukulaisia, jopa aivan tuntemattomia kaukaisia pikkuserkkuja. Kateus laittoi monet liikkeelle. Innokkuutta selittää se, että kysymyksessä oli suuret rahat. Hannun isä oli paikallinen pohatta ja suuren metsäalan omistaja. Hannu ja hänen  äitinsä olivat ainoat perijät. Ainakin sillä hetkellä.

Vainaja ei ollut tehnyt testamenttia, ja eräs sukulaisista kiisti Hannun perintöoikeuden. Hän sanoi ettei vainaja ollut Hannun isä. Väitti, että Hannu oli saanut alkunsa muukalaisen toimesta.

Syytös oli vakava. Asiaa päätettiin tutkia ja perunkirjoitus keskeytettiin. Asiaa tutkimaan asetettiin toimikunta. Hannun äiti hermostui asiasta totaalisesti. Hannu ei tiennyt mitä ajatella.

Hannu mietti ja yritti muistella lapsuuttaan. Hän ei muistanut mitään poikkeavaa. Ei itsestään eikä ”isästään”. Hannu ajatteli nyt vainajaa lainausmerkeillä, asiahan oli isyyden kannalta epävarma.

Toimikunta teki tutkimuksia ja haastatteli kyläläisiä. He kuulivat monta monituista juttua. Mitä vanhempi kertoja, sitä paremmat jutut. Huikein tarina kertoi ufojen sieppauksesta. Hannun äiti oli kaapattu alukseen ja hänet oli keinohedelmöitetty. Muutaman silminnäkijä kertoi avaruusaluksen jäljistä heinäpellolla.

Mutta mikä oli totuus? Vainaja oli jo ehditty polttamaan, joten isyyden kumoamista ei voitu tehdä. Kiistattomia todisteita ei löytynyt, joten Hannu sai pitää perintönsä. Mutta joskus hänelle tuli epävarma olo. Varsinkin peiliin katsoessa. Tässä on Hannun kuva.