Mitenkähän tämän kertoisin, en siis halua yhtään loukata vammaisia. Aamuisin saan matkustaa samalla bussilla erään ”hieman lapsentasolla” olevan naisen kanssa.

Kun hän tulee bussiin, niin hän niiaa ja kiittää kovaan ääneen kortinlukijaa. Niiauskin on hyvin persoonallinen; hän hypähtää ensin ylöspäin ja vasta sitten tapahtuu niiaus alaspäin. Bussimatkalla ei yleensä tapahdu mitään ihmeellistä. Valitettavasti hän on oppinut meidän tavallisten ihmisten tavoille; istutaan vaan hiljaa.

Nainen ja minä poistumme aina samalla pysäkillä. Nainen vilkuttaa bussille, joskus iloisesti ja joskus vähän vihaisesti. Jäämme liikennevaloihin odottamaan vihreää. Mutta emmepä odottele kauaa; nainen menee painamaan painiketta jotta valo vaihtuisi nopeammin. Sekin on yksi näytös; hän kaartaa kaukaa napille ja painaa sitä erittäin näyttävästi. Kun valo vaihtuu, nainen astuu kadulle kuin astuisi heikolle jäälle. Sitten kuitenkin kiihdyttää vauhdin nopeaksi.

Otamme molemmat Metro-lehden mustapipoiselta pojalta ja lähdemme kohti työpisteitämme.